Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Heikki Sarvela [Karl Henrik Hornborg]
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
Puron sulho.
Jatalampi.
Nuotalla.
Jouluenkeli.
Karhun kynsissä.
Rahaa lainaamassa.
Asioitsija.
Marivainaja.
Talon piruja.
Rahankaavoja.
Onnen turkki.
Karsikko.
Kaksi onnellista.
Hänen puheensa.
Enkeli ja piru.
Oma kuvani.
Ahven.
Punanen lippu.
Elämän avain.
Meren joulu.
Heräämiseni.
Milloinka Rooma perustettiin?
Testamentti.
Onnen saari.
Puron sulho.
Tämä on tarina purosta ja pojasta, jotka rakastuivat toisiinsa jaelivät onnellisesti, ja juhlallisesta kuusivanhuksesta, joka nauttiheidän onnestansa.
Siitä on jo kauvan, kauvan, kauvan.
Sinertävä salo oli silloin luonnontilassa ja humisi vanhaan tapaan.Ihmiskäsi ei ollut sitä vielä raadellut, eikä ihmisääni häirinnytsen juhlallista huminata. Rauhassa sai siellä metso soida, teirikuhertaa ja keväistä ilvettänsä pitää. Karhun vihellys oli ainoa,joka silloin tällöin vihiäsi salon sydäntä. Moneen tapaan se siellävihelteli: milloin huvikseen pitkään ja kimakasti, milloin kiukustakiljasten, terävästi ja lyhyeen, milloin taas kumakasti möristenosotti voimakasta valtaansa salon herrana, että ahnas uudisasukastietäisi loitompana pysyä hänen laajoilta aloiltaan. Siitäkö syystälienee usein käynyt rajamailla, jossa uudisasukkaan kaski höyrysitahi kellertävä touko lainehti, karjahtelemassa ja viheltelemässä,että se ymmärtäisi, kuka on sinisen salon oikea isäntä ja kuningas.Mutta erehtyi siinä metsän kultainen kuningas, jos luuli noillatoimenpiteillä uudisasukkaan karkottavansa ja tulemasta estävänsä.Pelko pahimman tekee, sanotaan kyllä, mutta ihmisen ahneus javallanhimo on voimakkaampi kuin arkuus ja pelko. Sen sai metsänkuningas kokea. Uudisasukas tunkeutui lähemmäksi ase kädessä jataistelu elämästä ja kuolemasta alkoi. Karhu raateli tulijan karjaa,mutta kaatui itse hänen keihäänsä edessä. Ja viimein eräänä keväänäasettui uusi tulokas keskelle mesikämmenen mieluisimpia asuinaloja.
Tulokas oli koko perhekunta. Sitä oli vanhus, hänen poikansa poika,sen vaimo ja näiden pieni lapsi sekä palvelusväkeä pari reipastamiestä ja tyttönen. Rytisten alkoi siinä kuusikko kaatua kaskeksi jaasumusten rakennustarpeiksi. Vuosiparisen päästä oli metsän kuninkaanvalta murrettu ja sievonen talo kekotti kunnaalla avaran erämaansylissä niinkuin kosteikko aavikon keskellä.
Talon paikka oli hyvin valittu. Se oli pienoisella kummulla, jonkatoisella puolen oli suo, joka raivattiin kelpo niityksi; toisellapuolen juoksi kirkas puro, joka iloisesti syöksi vuoristostalaaksoon. Se oli vuosisatoja säistänyt salon juhlallista huminatailoisella pauhullaan ja tuonut vuoriston viileätä vettä metsänkuninkaalle ja muille suuren salomaan onnellisille asukkaille. Nytjoutui se ihmisen palvelukseen, luonnon herran, joka kaikki luonnossapalvelijakseen pakottaa.
Taloisessa talossa, ja erittäinkin uudistalossa, on aina jokaiselletyötä ja puuhaa. Kuka vaan kynnelle kykenee, sen täytyy toimessa olla.
Kaksi oli tässä, joita ei töille työnnetty: talon vanhus japojanpojan poika. Ukko oli jo vanha. Kahdeksankymmentä vuotta olihän saanut tämän maailman valossa kynttä ketoon pistää. Pojanpojanpoika oli vuoden vanha. Nämä kaksi olivat aina yhdessä, "hoitivattoisiaan", niin