Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Herman Hesse
Saksasta suomentanut Esko Railo
WSOY, Porvoo, 1908.
Taru, joka jumalista kertoi, oli alussa. Kuten suuri jumala elirunohenkenä hindujen, kreikkalaisten ja germaanien sielussa, pyrkienilmoille, samoin hän nytkin päivittäin jokaisen lapsen sielussarunollista elämää luo.
En vielä tiennyt, mitkä olivat kotiseutuni järven, vuorien japurojen nimet. Muttet auringon valossa levisi silmäini eteensinivihreänä tasankona vetten lakeus, jonka pintaan valo tuhansiksisäteiksi särkyi, ja vetten ympärillä näin jättiläisseppeleenääkkijyrkät vuoret, niiden huipuilla rotkoissa kimaltelevan lumenja pienet pauhaavat puroset, juurella viettävät, valonvärisetruohokentät, omenapuineen, tupasineen ja harmaine alppikarjoineen.Ja kun köyhä, pieni sieluni niin tyhjänä, niin hiljaisena ja niinodottavana tuota katsoi, kirjoittivat järvien ja vuorien hengetsen syvyyteen omat kauniinrohkeat tekonsa. Nuo jäykät seinät,nuo uhmaavat kivijoukot kertoivat uhkamielin ja kunnioituksellaniistä ajoista, joiden lapsia ne olivat ja joiden antamia arpiane rinnassaan kantoivat. Ne kertoivat ajasta, jolloin maa halkesija taipui, kidutetusta ruumiistaan voihkivassa tulemisen tuskassasynnyttäen huippuja sekä teräviä kallioita. Vuoria tungeskelijymisten ja rysähdellen ahtaudessaan, kunnes ne sinne tännelukemattomiksi huipuiksi pirstoutuivat; epätoivon tuskassataistelivat kaksoiskalliot keskenään, kunnes toinen voitti jailmoille kohosi, veljensä murskaten ja syrjään heittäen. Ja yhävieläkin on noiden aikojen perintönä vuorten kuiluissa irtimurtuneitakallioita, syrjääntungettuja ja muserrettuja huippuja, ja jokaisenkevään vesiputouksena alas syöksyvä lumi toi mukanaan laaksoonhuoneensuuruisia kallioita, murskaten ne kuin lasin tahi mahtavallaiskulla lyöden ne syvälle kedon pehmeisiin uumeniin.
Nuo vuoret kertoivat aina samaa. Ja helppo oli niitä ymmärtää, kunnäki niiden äkkijyrkät seinämät, miten ne olivat kerros kerrokseltamurskautuneet, taipuneet, karhistuneet, täynnä ammottavia haavoja."Kauheasti olemme kärsineet", sanoivat ne, "ja me kärsimme vielä".Mutta ne sanoivat sen ylpeästi, ankarasti ja jurosti, kuten vanhat,taipumattomat, karaistut sotilaat.
Sotilaat! Näin niiden taistelevan vettä, sadetta ja myrskyä vastaankauheina aikaisen kevään öinä, jolloin vimmainen föhn-tuuli mylviniiden vanhojen päitten kiireellä, ja jolloin alas syöksevätouruvedet repivät niiden kyljestä tuoreita, raakoja kappaleita. Näinäöinä ne seisoivat uhmaillen, juuriaan maan uumeniin jännittäen,synkkinä, päättäväisinä ja hengähtämättä, ojensivat myrskyä vastaanpirstoutuneet tuulien puremat seinämänsä ja kalliosarvensa, jajännittivät kaikki voimansa nöyryytetyn uhmaavaan asentoon. Jajokaiselta uudelta haavalta antoivat ne kuulua raivon ja kauhunpöyristyttävän jylinän, ja kautta kaukaisuuden kaikui murtuneena,mutta raivoisana niiden kauhean voihkinan ääni.
Näin ruohokenttiä ja vuorten vierteitä, joilla kasvoi ruohoa,kukkia, kuolemankouria, sammalta, joilla kansankielessä oli omatsalaperäiseen vivahtavat nimensä. Huoleti väriloistossaan elivätnuo vuorien lapset ja lastenlapset siellä paikoillaan. Tunteissanielin niiden keralla, katselin niitä, nautin niiden tuoksusta ja opintuntemaan niiden nimet. Vakavammin ja syvemmin vaikutti minuun puidennäkeminen. Näin jokaisen niistä elävän omaa erityistä elämäänsä,muodostavan itselleen oman omituisen muotonsa ja latvansa kruununja luovan tämän erikoisuuden mukaisen varjon. Mielestäni olivat nei