Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Hermann Hesse
Suomensi Kaarlo Nieminen
Helsingissä,Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa,1911.
Taiteilijan tarina
(Gertrud)
1.
Kun heitän silmäyksen kuluneeseen elämääni, ei se näytä varsinonnelliselta. Mutta vielä vähemmän voin sitä pitää onnettomanahuolimatta kaikista erehdyksistään. Ja eiköhän sentään olekinmieletöntä kysyä vain sitä, kuinka paljo on ollut onnea ja kuinkapaljo onnettomuutta, sillä minusta tuntuu, että minun olisivaikeampi luopua elämäni onnettomimmista päivistä kuin kaikista seniloisista. Jos ihmiselämässä on kysymys siitä, että täysin tajutenottaa vastaan sen, mikä on välttämätöntä, että maistaa pohjaan hyvänja pahan ja ulkonaisen kohtalonsa rinnalle itselleen luo sisäisen,oikeamman, satunnaisuuksista riippumattoman kohtalon, silloin eielämäni ole ollut köyhä ja kurja. Jos onkin ulkonainen kohtalovyörynyt minun ylitseni niinkuin kaikkien muidenkin, torjumattomanaja jumalten säätämänä, niin on sisäinen kohtaloni toki ollut itseluomani, omaa työtäni, jonka sekä suloisuus että katkeruus kuuluuminulle ja josta yksin tahdon kantaa vastuun.
Useasti nuorempina vuosinani toivoin olevani runoilija. Jos sellainenolisin, en voisi vastustaa houkutusta seurata elämääni ainahennoimman lapsuusajan ensimäisiin, arasti salattuihin muistoihin.Mutta nyt on minulle tämä aika liiaksi rakas ja pyhä, jotta itsetahtoisin turmella sitä itseltäni. Lapsuudestani on sanottavavain, että se oli iloinen ja aurinkoinen; minulle annettiin vapausitse keksiä taipumukseni ja lahjani, itse luoda parhaat iloni jakatkerimmat suruni eikä pitää tulevaisuutta minkään oudon ylhäisenvallan, vaan omien voimieni saavutuksena. Siten kävin koulunimiltei koskemattomana, vähän suosittuna ja vähälahjaisena, muttarauhallisena oppilaana, jonka lopulta annettiin olla rauhassa, kunhuomattiin, ettei se sietänyt voimakkaita vaikutuksia.
Noin kuudennesta tai seitsemännestä ikävuodestani alkaen olinselvillä siitä, että kaikista näkymättömistä voimista musiikki olimäärätty minuun vaikuttamaan voimakkaimmin ja vastustamattomimmin.Siitä saakka oli minulla oma maailmani, oma turvapaikkani jataivaani, jota ei kukaan kyennyt minulta riistämään ja jota enhalunnut kenenkään kanssa jakaa. Olin musiikkimies, vaikkenennen kahdettatoista ikävuottani oppinutkaan soittamaan mitäänsoittokonetta enkä ajatellut myöhemmin musiikin avulla ansaitaleipääni.
Siksi asia sittemmin jäikin, minkään olennaisesti muuttumatta, jasenvuoksi ei elämäni jäljestäpäin katsellessa näytäkkään kirjavaltaja monivaiheiselta, vaan alusta alkaen yhteen perusääneen viritetyltäja yhden ainoan tähden merkkeihin asetetulta. Miten muuten kävikin,hyvin tai pahoin, sisäisin elämäni jäi kuitenkin muuttumattomaksi.Saatoin pitkät ajat ajelehtia aivan vierailla vesillä, ollakoskemattakaan nuottivihkoon ja soittimeen, ja yksi ainoa sävel olikuitenkin jok'ainoa hetki veressäni ja huulillani, yksi ainoa tahtija rytmi hengityksessäni ja elämässäni. Niin kiihkeästi kuin olenkinmonia muita teitä etsinyt lunastusta, unohdusta ja vapautusta, niinpaljon kuin olenkin kaivannut jumalaa, janonnut tietoa ja rauhaa,olen kuitenkin tämän kaiken löytänyt vain musiikista. Ei sen oletarvinnut olla Beethovenia tai Bachia: — siinä, että ylipäänsämusiikkia on maailmassa, että ihminen toisinaan saattaa sydämensäsyvyyksiin saakka olla sävelten liikuttama ja sointujen läpitunkema,siinä on yhä uudelleen ollut minulle syvä lohdutus ja kaiken hyvi