E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
A. J. Salonen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1920.
Laidunten herrasmies.
Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun.
Karjantarkastus.
Eräs lahja ja kauppa.
Hänen Majesteettinsa karjatalo.
Uusi päällysmies.
Guerillajoukkio.
Ystäviä Idästä.
Rosvoja.
Kallionhuiput.
Don Carlos.
El Cajonin sheriffi.
Salaisuus.
Matkan päässä.
Laidunten herrasmies
Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa,oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta:vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen jaeloton seutu.
"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailijajokseenkin levottomasti.
"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällätavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta elleihän tulisi — kai minä löydän hotellin?"
"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämäänteille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellennenaiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pienikaupunki — enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja hepitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisellapuolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti,arvatakseni olette kyllin turvassa, jos…"
"Kiitos. En pelkää ollenkaan."
Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistuaasemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hänmeksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreronalla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.
"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuorinainen.
"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.
Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasisamea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki,ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikäsähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.
Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasihuvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollutlähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoimuistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän eikohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'nulkopuolella — seikkailu, joka oli muodostanut romaanin jamiellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa.Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaansivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja,mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisenhevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Taijos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt.Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hänsaattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivatliikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima jasen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan— se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaagramofonin äänekkään musiikin tahdissa.
...