Kirj.
Paronitar Orczy
Englanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut
Väinö Nyman
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1921.
Kylä tasangolla.
Kaikkien suosikki.
Sukuylpeyttä.
Rahanlainaaja.
Vanha saituri.
Kisfalun vuokraaja.
Lainaaja ja korko.
Ensimmäiset vieraat.
Kaunis Ilonka.
Rakkauden idylli.
Uhkaava myrsky.
Herra ja talonpoika.
Kosto.
Suuri onnettomuus.
Hyvitys.
Pääsiäisaamu.
Köyhtynyt kreivi.
Juutalainen Rosenstein.
Kansan poika.
Vastaus.
Jalosukuinen neito.
Unelma.
Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.
Häät.
Kangastus.
Talonpojan vaimo.
Auttamaton asia.
Rakkauden surua.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»
Rakkauden hauta.
Rakkaus riemuitsee.
Loppulause.
Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noistaRein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppienjylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevatloivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestanion minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotkavalloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiäaavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Ainakun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, ettämieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaistataivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomionpuoleensa.
Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla,missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä japunertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi.Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saadaselville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykinäkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja,minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseenlumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voinähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksenlumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen jasalaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin jaminareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen japuoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaaalkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä,mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksikuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi,mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneetnäkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvatpajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisenrannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa,uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä,tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältäkuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuotömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat jahännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareetteinhenkiolentojen