Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Alfred de Musset
Suom. V. A. Koskenniemi
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa elämäni tarinaa sillä en ole sitävielä elänyt.
Olen sairastanut, vaikka olen vielä nuori, inhottavaa sielullistatautia, ja tahdon kertoa, mitä olen kolmen vuoden aikana kokenut. Josyksin potisin tautiani, en puhuisi mitään, mutta kun tiedän, ettämonen monet sairastavat samaa tartuntaa, tahdon kirjoittaa heitävarten, vaikka en tiedä, panevatko he sanoihini huomiota. Muttajoskaan ei kukaan ottaisi niistä vaaria, on minulla kuitenkin niistäse hyöty, että tulen itse terveemmäksi, sillä kirjoittaessani jyrsin,kuin loukkuun joutunut repo, poikki vangitun jalkani.
Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessaSaksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpeanja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinäoli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensakouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinentoisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoinilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivatheidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan janousivat hevostensa selkään.
Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivatvain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosilahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Seoli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, eihän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka häntarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestälaaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.
Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämänmiehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiänojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niinhiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaanei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niinpaljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanutkirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneenveren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestävarten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loialati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelunjälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.
Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaaja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjäjumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; jakeisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa,että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyikuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niinsuuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa,se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullutnuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivatkilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia — olivain ruumiita ja puolijumalia.
Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulallakatsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaankuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailmanherraks