Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Kirjoittanut
Heikki Kenttä [Valter Juva]
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1916.
Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani.Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsakalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan.Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saarenläheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehenomistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.
Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään jus primae occupationiskaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.
Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, ottipiippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:
»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»
Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tullaomituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset — jamitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaanpois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! — Elimmetodellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.
Kumppanini näkyi matkustelleen — ties missä kaikissa maissa? Mikä hänmuuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneettarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.
Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun.
Hän jäi sinne yhä edelleen.
Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, jameidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikeinnauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.
Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan jakuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kunkertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minunvaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. — Hänen puheensa olityyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemminperustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista,tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyiikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.
Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuuja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa,samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, — kertomus ikäänkuintapailee uutta ponnahduspohjaa — ja kertojan katse harhailee hetkisen.
Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisenseikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. — Me katsoimmetoisiamme koko ajan silmästä silmään.
Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lieneekertonut.
Minun täytyy luulla: — joko piti hän minua tylsämielisenä ja syöttiminulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänenkertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan,silkkaa totta.
Heikki Kenttä.
Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisenaauterena yli kaliifien kaupungin.
Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useitatunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on samatarumainen viehätyksensä. On t