E-text prepared by Jari Koivisto
Kirj.
Suomentanut I. K. Inha
WSOY, Porvoo, 1916.
Palette Ranshissa, Graybullin rannalla, vietetyille päiville omistan tämän kirjan. Sain siellä metsämiehiltä, vuorimiehiltä, sain omista ja isännänkin kokemuksista aineksia Vahbin elämäntarinan kertomiseen.
I. Vahbin penikka-aika.
II. Hänen voimansa päivät.
III. Riutuminen.
Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineynlatvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, jakolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.
Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaistaelämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täyttivelvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkäänsuurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.
Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa VähänPineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjojamansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.
Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavanisoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe,sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeilläenemmästä kuin kahdesta.
Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanatakesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsinurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun seoli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaatnuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.
Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskuspettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; jatuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisisattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuheankellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinutkoskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään,kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat jatyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä,ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas,penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.
Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, jokaylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerransattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle jatunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitäulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhunenemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoikarhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".
Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle isonkämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehuavihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksellaja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilmanainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkinoppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeonpäälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitäistuttiin, niinkuin lap