Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Charles Dickens
(Suomennos).
Helsingissä 1886.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.
Charles Dickens: Kamala yösija
Mitä eläinten rääkkäys maksaa
Mailman kaivot
(Suomennos.)
Vähän ennen kuin hallitus lakkautti pelipaikat Ranskassa oleskelin minäsattumalta Pariisissa erään ystäväni kanssa, joka oli englantilainen.Me olimme molemmat silloin vielä nuoria ja minä pelkään, että mevietimme jotenkin huikentelevaista elämää oleskellessamme tässähuikentelevassa kaupungissa. Eräänä yönä liikuimme kuninkaallisenpalatsin (Palais Royal'in) läheisyydessä, tietämättämme mitä huvitustanyt hankkisimme itsellemme. Ystäväni ehdoitti että menisimme Frascatinluo, mutta ei se ehdoitus miellyttänyt minua. Minä tunsin jo Frascatinja olin siellä voittanut ja hävinnyt koko joukon viiden franginkappaleita "huviksi vaan", siksi kuin ei se enään ensinkään minua"huvittanut", sekä olin jo kyllästynyt siihen kamalaan maineesen, jokaannettiin semmoiselle kansalliselle säännöttömyydelle kuin pelipaikkaon. "Menkäämme taivaan tähden jonnekkin muualle", sanoin minäystävälleni, "menkäämme semmoiseen paikkaan, jossa saamme nähdä oikeinkurjaa, viheliäistä ja katalaa peliä, semmoista, jota ei mikäänvalheellinen kaunistus peitä. Menkäämme komeasta Frascatista jonnekinpelipaikkaan, jonne päästetään risatakkisia miehiä ja vieläpäsemmoisiakin, joilla ei ole takkia ensinkään."
"No, hyvä", sanoi ystäväni, "ei meidän tarvitse mennä kauvaksilöytääksemme semmoista seuraa, jota sinä haluat. Tässä on juurivastapäätämme semmoinen paikka; se on niin kurja ja katala, niinhuonossa maineessa, kuin sinä suinkin saatat kuvitella."
Seuraavana hetkenä olimme jo ovella ja astuimme rakennukseen, johonmeidän piti mennä.
Kun olimme tulleet yläkertaan, jätettyämme hattumme ja keppimme portinvartijalle, vietiin meidät etevimpään pelihuoneesen. Ei siellä ollutmontakaan henkilöä; mutta niin harvoja kuin ne olivatkin, jotkakäänsivät katseensa meihin, kun me astuimme sisälle, niin olivat hekuitenkin kaikki laatukuvia — surkuteltavia laatukuvia —asianomaisista luokistansa. Me olimme tulleet katsomaan renttuja jahylkiöitä; mutta nämä miehet olivat vieläkin katalampia. Kaikillarentuilla on, enemmän tahi vähemmän silmäänpistävänä naurettavakinpuoli; mutta tässä oli vaan murhenäytelmää, — äänetöntä, aavemaista,kamalaa murhenäytelmää. Äänettömyys huoneessa oli kammottavaa. Laiha,turmeltunut, pitkähiuksinen nuorukainen, jonka pääkalloon painuneetsilmät hurjasti tirkistivät jokaista esille lyötyä korttia, ei sanonutsanaakaan; katalanaamainen, ruskeankehnäinen peluri, rasvaisilla janäppyläisillä kasvoillansa, joka uutterasti merkitsi lompakkokirjaansakuinka usein musta voitti ja kuinka usein punanen, ei sanonutsanaakaan; likainen ryppynaamainen ukko petolinnun näköisilläsilmillänsä ja paikatulla takillansa, joka jo oli menettänyt viimeisenroponsa ja hurjilla epätoivoisilla katseillansa seurasi pelin menoa,vaikkei hän itse taitanut ottaa osaa siihen, ei sanonut sanaakaan.Pelimerkitsijänkin ääni kuului niin omituisen kolkolta, kuin olisihuoneen raskas ilma sitä masentanut. Minä olin tullut sinne saadakseninauraa; mutta minä tunsin että pikemmin saisin itkeä jos kauvemminsiinä seisoisin toimetonna katsojana. Sentähden menin, päästäksenisiitä raskasmielisyydestä, joka alkoi minua vallata, pelipöydän ääreenja rupesin omaksi o